keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vihan ja Rakkauden kilometrit


Tampereella on jo monena vuonna syksyllä järjestetty Vihan kilometrit juoksukilpailu. Päämatkana on sata kilometriä. En itse ole siihen koskaan osallistunut. Olavi kylläkin 2010, kun juoksi kaikki kolme Suomen sataset. Ajattelen sitä nimeä: vihan kilometrit. Olen itse juossut 51 yli 100 km:n kisaa. Itsellä ei ole kyllä ajatukseen tullut koskaan, että vihaisin niissä ultrissa kilsoja. Koska se on vapaaehtoista. Ja hienoa, kun saa ja voi osallistua. Taistella kyllä välillä joutuu, mutta sehän kuuluu juoksuun. Mutta paljon on ollut flow tilaa, ja myös sitä mietaan hurmioos. Se tulee silloin kun alkaa oikein kulkea ja maali lähestyy, kuten erityisesti Ranskassa Niortissa vuonna 1992. 
Vihassa kyllä olen joutunut lenkkini vetämään. Näin tapahtui eilen. Mutta se ei johdu juoksusta, vaan tulee ulkopuolelta sisimpään. Sitä ei voi sanoa päähän ottamiseksi, sapettamiseksi eikä mihinkään niihin tavallisiin sanontoihin. Se on paljon pahempaa, kun kännykkä soi ja aina sama tyyppi pyytämässä rahaa. Silloin tuntuu, että joudun ottamaan entisen kuulantyöntäjäni nopeat kädet esiin. Silloin haluaisi olla myös Joe Louis(Brown Bomber) tai Rocky Marciano tai Ingo tai Floyd Patterson tai Sonny Liston tai Mike Tayson tai Cassius Clay eli Mohamed Ali. Mutta juoksu jatkui. Kilometrit vaihtuvat. Hiljainen kylätie. Talvinen luonto ympärillä. Minullahan on kaikki hyvin, hänellä ei ole. Elämä on kohdellut häntä toisin. Hän ei ole ollut tarpeeksi vahva. Viha alkaa hellittää. Nyrkit aukeavat. Kämmenet tulevat esiin. Nythän tämä vuosi loppuu ja alkaa uusi 2015. Niin tosiaan, niin kauan siitä on. Silloin se tapahtui. Golgatalla viha naulittiin ristille ja Rakkaus voitti. Näin vihassa juoksut loppuvat ja rakkauden juoksu alkaa. Tulee autuaallinen olo. Todellinen flow. Loppua kohden kiihdytän vauhtia. Viimeisen kilsan vedän hurmioos.

Muutama tunti on jäljellä vielä tätä vanhaa vuotta. Kohta alkaa pauke. ja eläimiltä on joulurauha tipotiessään. Ei kannata julistaa eläimille joulurauhaa. Mutta näinhän se menee. Iloista Uutta Vuotta!


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Joulua odotellessa

Valkoinen lumi toi hienosti joulun maisemat eilen Orivedelle. Valo lisääntyi huomattavasti. Lumiukkoja ja lumilyhtyjä alkoi ilmestyä pihoihin. Lapset laskettelivat pulkkamäkiä. Kyllähän se tuo iloisen ilmeen moneen pihapiiriin. Eihän niitä talven riemuja ilman lunta saa aikaan.
Muistan lapsuudesta, kun ensilumi tuli, saatettiin koko päivä lasketella rattikelkalla mäkeä. Silloin saattoi hyvin sitä tehdä ihan autotiellä, liikenne oli sen verran verkkaista.
Nyt tossut ovat parina päivänä jättäneet jälkiä lumeen. Koko syksyn ne ovatkin tehneet jälkiä kuraisille teille. Jotkut sivutiet ovat olleet niin limaisia, että voi verrata melkein jäätiköllä juoksemiseen. Tänään 13 km:n lenkki vei hiljaiselle kylätielle. Maisema oli jouluinen. Sanoinkin Olaville, että ei puutu kuin punatulkku lumiselta oksalta ja hömötiaisen ääni, niin maisema olisi täydellinen, kuten lapsuuden aikana. Mutta sitten katsoin vasemmalle. Tyyni sula järvi oli siinä. Eihän tämä ole sittenkään yhtään lapsuuden maisema. Nihua oli aina jäässä, ja uusilla hokkareilla mentiin sinne luisteleen jouluna. No, nämä ovat nyt sitten tulevia maisemia joulun aikaan. Joulu on joka vuosi aina ihmeellistä aikaa. Kyllähän Jukka Kuoppamäki sen  hyvin sanoo: Se on aavistus, sitä ei voi selittää, se on aavistus, se mielet hiljentää, se on aavistus, joka johtaa taivaaseen, joka joulu se saapuu uudelleen.
Tänään Siiri Äitee Rantanen täyttää 90-vuotta. Todellinen hiihto legenda. Hänet tunsi jokainen 1950-luvulla, joka hiihtourheilua seurasi. Olympiavoittaja v.1956. Ilo on ollut häneen tutustua. Vaikuttava sydämellinen persoona.
Pari valokuvaa tähän lopuksi. Jouluaja muistellen ja Siirin kanssa tapaamisia.
 

Valkeakoskella 14.09.1986 Olavi, Irja Äitee Ja Kalevi. Maratonin startti edessä. Me veljekset juostiin alle 3 tuntia. Siiri huolsi Irja Mannerta

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Pyhäaamun rauha. Ajatuksia juoksulenkillä

Eilen oli Tampereen reissu. Kalevan XXL:stä tarttui housut mukaan ja Sportia Pekan loppuun myynnistä takki. Lounaalla tuli maha täyteen Pressossa. Joten kyllä kannatti.
Marraskuinen sunnuntai aamu valkeni hitaasti, mutta olin päättänyt mielessäni jo eilen, että tänään on Lyytikkälän lenkin vuoro, ja ehkä höystettynä pienellä lisällä. Niin sitten vedin Kayanot jalkaan ja normaali urheiluasun näin syksyn lenkille. Puhelimen GPS:n laitoin päälle. Kerrostaloni rappuset kävelin reippaasti alas. Pieni venyttely akilleksille ala-aulassa. Ulko-oven työnsin innolla auki. Onhan sanottu, että lenkki on jo tehty, kun saa oven auki. Kyllähän se periaatteessa näin monesti onkin. Syksyisen leuto sää puhalsi etelän suunnalta vastaan. Lämpötila oli nollan vaiheilla. Onninpolulle kaartaessani Kirkkolahti lepäsi aika tyynenä. Äänettömyys valtasi tienoot. Ei kuulunut ruokokerttusta eikä pajusirkkua. Tossuni hento rapina kantautui vain korviini. Omien ajatukseni kanssa olin vain matkassa. Pari kilometriä olin juossut, niin avautui edessäni jyrkkä mäki. Se ei normaalisti kuulu tähän reittiin, mutta nyt en malttanut höystää lenkkiäni sillä. Joten hyökkäsin sen kimppuun kevyesti, kuten Cassius Clay Sonny Listoniin toukokuussa v.1965. Tyrmäsin mäen yhtä nopeasti kuin Clay Listonin.
Matka taittui, kuin vähän huomaamatta. Ajatukset kulkivat vuosien taakse. Venehjoen sillan ylitettyäni muistiini palautui ne monet 50-luvun matkat moottoriveneellä Oriselältä kohti Eräpyhää. Ei ollut mitään pelastusliivejä. Äiti pelkäsi aina veneessä. Petäjävedeltä kotoisin ollessa, ei ollut tottunut isoihin järviin. Isä taas oli Vaasassa purjehtinut, ei pitänyt Längelmäveden isojen selkien aaltoja, kuin pieninä liplatuksina. Kyllähän ne reissut pikkupojasta vähän pelotti pienessä veneessä isossa aallokossa ilman pelastusliivejä.
Juoksu jatkui Vehkalahteen ja sieltä Penttilän tielle. Hildan talon ohitettuani, ajatukseni palasi 70-luvulle postinjakeluun. Sain viedä silloin Hildan postilaatikkoon Helsingin Sanomilta hienon kirjeen: kunniakirja 50 vuotta Hesarin tilaajana. Olihan siinä historiaa. Metsä taival alkoi tästä. On hieno päästä nyt syksyisen kuusimetsän keskelle. Voi sanoa hienosti, metsä kirkkoni olla saa. Äiti lauloi meille pojille usein iltaisin: `jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltain`. Mutta tärkein laulu oli iltarukouksen jälkeen. `Nyt vielä etehesi oi Jeesus polvistun`. Mutta miten nyt kävi. Yhtäkkiä huomasin, missä on metsäkirkkoni. Eihän sitä ollutkaan paljon jäljellä. Oli vain iso hakkuualue. Minun puunkiipijä pönttöni oli just säilynyt, mutta eihän siellä se lintu enää viihdy. Kyllä sen täytyy hakea uusi reviiri, jos on hengissä säilynyt. Näin tässä oli taas käynyt. Vihreää kultaa oli vuoltu, mutta miksi avohakkuuna, siihen saa viisaammat vastata. Askeleeseen tuli nyt hiukan raskautta, mutta vielä kuulin tutun dsää, dsää kutsuäänen. Hömötiainen hakatun aukean reunalla etsi metsäänsä. Ei ollut kuusitiaista puun latvuksissa eikä töyhtötiaista puun alaoksilla. Askeleeni veivät kuitenkin eteenpäin. Olin ajatuksiin vaipuneena. Kaarinan koira säpsäytti minut hereille. Juoksu oli sujunut siihen asti lähes itsestään. Viisi kilometriä on matkaa kotiovelle. Kyllä tässä pikkuhiljaa taidan kiristää vauhtia. Niin siinä sitten tapahtuikin. Huomaamatta siirryin epämukavuusalueelle. Ollaan tässä nyt ja lisätään vauhtia vielä enempi, että tuntuu. Kyllähän se tuntuikin. Kotiovelle heittäydyin happoisena, mutta onnellisena. Avasin ulko-oven. Astelin rappuset ylös verkkaisesti. Vedin avaimen hitaasti taskusta. Tartuin oven kahvaan ja niin olin omassa kodissani. Aikaa kului tähän 17 km:n matkaan tuntiviisviis.
Lenkki tehty. Ulko-oven avaus

maanantai 27. lokakuuta 2014

NORMAALIAIKA

Toissa yönä rukattiin kelloja neljältä kolmeen. Illat pimeni, aamut valkeni. Onneksi ei pystytä siirtämään aurinkoa. Näin kun syksy ehtii pitemmälle, niin nousee mukavia muistoja noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Vuodet 1991, 1992, 1993 , 1995 ja 1997 olivat hienoja ultrajuoksuvuosia. Nyt lähemmin muistelen v. 1992:n tapahtumaa.
Viides marraskuuta lensimme minä Olavi ja Tero Pariisiin. Ilta oli laskeutunut jo Pariisin ylle, kun saavuimme hotellille. Tero jäi kämpille, mutta Olavin kanssa lähdin heti kaupungille ja ennen kaikkea katsomaan valaistua Eiffel tornia. Kyllähän se niin paljon kiehtoi, että hetihän se oli bongattava. Mahtavahan se olikin. Seuraavana päivänä siirryimme luotijunalla Poitiersiin, ja siitä henkilöjunalla Niortiin.  Niort sijaitsee länsi Ranskassa. Meille juoksijoille oli varattu iso urheiluhalli jossa oli sänkyjä rivissä. Hyvät ruoat saatiin myös. Juoksijoita oli mukavasti ympäri Eurooppaa saapunut. Seuraava yö meni minulta vähän huonosti, kyllä niin paljon jännitti ensimmäinen vuorokauden juoksu. Mutta kun startti lähestyi puolelta päivin, ja meidät siirrettiin keskustaan linja-autoilla, niin tunnelma nousi ja kaikki jännitys laukesi kihelmöivään odotukseen. Seremonioiden jälkeen lähtö tapahtui klo: 11.00 kaupungin talon edustalta. Satakuusi juoksijaa starttasi kaupungin läpi kohti 2,5 km:n lenkkiä. Sitä sitten ruvettiin kiertämään. Sää oli hieno +20 astetta ja aurinkoista. Juoksi kulki ihan hienosti meiltä. Maratonin väliaika oli 4.04 ja 100km:n väliaika vähän yli kymmenen tuntia. Tero eteni tässä vaiheessa Olavia ja minua nopeammin. Sitten saapui keskiyö. Univäsymys alkoi haitata, mutta kun hallissa oli hienot sängyt lepoa varten, niin heittäydyin kolmen aikaan yöllä pitkäkseni. Siinähän tapahtui niin, että nukahdin heti sikeään uneen. Heräsin siihen kun ranskalainen nainen taputtaa poskilleni lujaa. Kokeili, että olenko tajuissani. Olinhan minä ja säntäsin vauhdilla baanalle. Siinä oli mennyt puolituntia nukkuessa. Tero joutui lopettamaan 20 tunnin kohdalla. Olavin kanssa vedin hyvän lopun. Aamulla oli tullut lähes puoli Niortin kaupungin asukkaita katsomaan juoksun loppua. Pääsimme Olavin kanssa valtavaan hurmioon, sama mistä Mietaa puhuu hiihdon yhteydessä, viimeisellä tunnilla yleisön rajusti kannustaessa. Siinä neljän minuutin kilometrivauhti sai kyytiä. 200 km:ä jäi vielä rikkomatta. Se aika tulee sitten myöhemmin. Terokin saavutti hienon tuloksen, vaikka jäi 4 tuntia juoksematta. Hänellä oli niin kova alkuvauhti. Tapahtuma oli mahtavasti järjestetty. Meidät vietiin seuraavaksi yöksi nukkumaan Niortin hotelliin. Seuraavana aamuna oli sitten matka Pariisiin. Vaikka vuorokauden juoksu oli takana, niin voimia oli tutustua kävellen kahtena päivänä lumoavaan Pariisiin. Kohta taas oltiin Oriveden syksyssä. Nopeasti tossut piirsivät normaalia kilsamääriä kohti Viitapohjaa.
Kyllähän näitä tapahtumia on hieno muistella. Mutta elämä menee eteenpäin. Lenkit sujuvat edelleen mukavasti. Tietysti vauhti hiipuu iän myötä. Mutta nautinto jatkuu!!
Juoksun lähtöä odottamassa urheiluhallissa
 
 
Tässä vaiheessa 100 km:a takana. Juoma maistuu

Lapset yllättivät meidät iloisesti juoksun jälkeen. Annoimme heille Suomi-Juoksun otsapantoja 

maanantai 29. syyskuuta 2014

Lokakuu lähestyy

Syksy on edennyt lokakuun portille. Paljon on jo lintuja muuttanut etelän maille. On se vaan käsittämätön noiden lintujen muutto osaaminen. Niillä on hienot navigaattorit omasta takaa. Ihminen on nyt vasta saanut satelliittien myötä suunnistamisen kunnolla käyttöön. Kiva toi tiltaltti, kun on puistoihin tullut tiputtelemaan lauluaan ennen lähtöään. Tänä vuonna sitä onkin kuullut paljon.
Reissujakin on syyskuulle kertynyt. Uudessakaarlepyyssä kävin Elvin kanssa. Hän meni kylläkin pari päivää aikaisemmin junalla sinne. Meillä on siellä ihana ystävä perhe. Vaasan kautta tultiin pois. Siellä taas käytiin tapaamassa sukulaisia.
Keravalla Riston perheen luona käytiin. Se reissu tehtiin Heinolan kautta.
Puolukassa on käyty Uuraisilla asti, siellä sitä marjaa olikin hyvin ja mukavan helpossa maastossa. Orivedellä on nyt karpaloita soilla hienosti. Suotkin ovat sopivan kuivia kulkemiseen. Yksi perinteinen suo on vielä käymättä. Se miinus korjataan kyllä nopeasti.
Juoksut ovat ihan mukavasti kulkeneet. Tossut ovat rapisseet sorateillä. Eilen ne jättivät jälkiä Yyteristä Poriin 22.5 km:a. Jennin kanssa vedettiin kisa hienosti. Mukava reitti metsäpolkuineen ja onhan jonkin matkaa asvalttiakin. Tosi vaihteleva maasto. Yli sata viisikymmentä juoksijaa oli tällä päämatkalla. Nykyään naisia osallistuu paljon juoksukisoihin.  Kaikenlaisia tapahtumia tulee ja menee. Mutta se tavallinen arki pienine touhuineen on aina läsnä, vaikka se ei tässä kirjotuksissa niinkään tule esille. Elämä jatkuu.....
Yyterin piikin lähtötunnelmissa

lauantai 6. syyskuuta 2014

SYYSKUU

Kuuma kesä on takana. Aika kuluu. Syksy hiljalleen saapuu. Koivujen lehtien kellastuminen ilmoittaa siitä, lämpötila ei vielä niinkään.
Tossun jälkiä on tiehen jäänyt tasaisesti, mutta ei kauaksi kodista. Sen verran lenkit ovat olleet lyhempiä. Vauhtia oli kylläkin keskiviikon lenkissä, että paljasti nopeuden säilyneen. Sen jälkeen olikin mukava mennä tasapainojumppaan, kolmenkymmenen henkilön kanssa. Salla-Marin johdolla liikkeet tuntuivat hyviltä, olivat myös sopivan vaativia.
Pari viikkoa sitten olin vaeltamassa Helvetin Kolulla neljän ystävän kanssa. Hieno on paikka. Porukkaa oli liikkeellä, kuin Nuuksiossa ja vielä kansainvälistä.
 
Nuotiolla väkeä makkaran paistossa

Eilen olin Hatanpään kantasairaalassa urologin vastaanotolla. PSA-arvo on ollut aina matala, mutta noussut keväällä yli 0,75 edellisestä vuodesta, joten pääsin tutkimukseen. Alku viikon verikoe oli taas, niin hyvä, ettei lääkäri meinannut edes tutkia, mutta kun olet tullut niin katsotaan. No niin sitten nuori mies urologi lääkäri  tutki kokeilemalla ja ultraäänellä. Eturauhanen oli tosi hyvä. On hienoa, kun pääsee nykyään tutkimukseen, vaikka kaupungin terveyden menot ovat liian suuret.
Viikolla kävin Ylisellä, kehitys vammaisten hoitokodissa. Vein vanhempaa ihmistä sinne. Hän meni katsomaan veljensä tytärtä. Tyttö on 39 vuotias, ja vaikea kehitysvammainen. Oli ihan hyvä iltapäivä siellä. Minulle hoitajat tarjosivat jopa kahvit. Kyllähän se paljon ajatuksia tuo, kun erittäin monta vaikea vammaista näkee samalla kertaa.
Kirkkokuoro harjoituksetkin ovat alkaneet yhdessä Längelmäen kuoron kanssa. Huomenna lauletaan messussa Längelmäen kirkossa.
Elvi on tähän mennessä hoitanut puolukan ja sienien noukinnan. Kerran olen ollut vasta metsässä. Ihan hyvä reissu, mutta liikaa oli kyllä hirvikärpäsiä paidan alla. Mutta uudelleen metsä kutsuu.
Tällaista toimintaa olen jättänyt taakse ja tästä jatketaan....

keskiviikko 20. elokuuta 2014

des Sables

Helsinki City Marathonin jälkeen Elvi tilasi meille taksin uimastadionin eteen Roihuvuoreen. Taksi tuli nopeasti. Siitä matkasta tulikin mielenkiintoinen. Kuski hyppäsi autosta avaamaan ovet, ja heti kyseli mikä aika. Sanoin että viisi tuntia, mutta onhan tuo mennyt minulta kolmeenkin aikoinaan. Kyseli ikääni. Sanoin 66v. minä olen 46 v. sanoi kuski. Samalla hän näytti tietokoneen ruutua kojelaudassa, jossa aavikolla juoksijat. Lähde minun kanssani huhtikuussa tuonne. Tiedän tapahtuman sanoin. Elvi siihen: mihinkä sinä minun miestäni houkuttelet, sillä on jo ikääkin. Taksisuhari: ei tässä ikä merkkaa mitään. Sanoin ei niin,siellä kyllä on seitsenkymppisiäkin. Kyllähän sinä oikeaan tyyppiin iskit, olenhan ultrajuoksija. Vaimot otetaan mukaan ja he syövät sillä aikaa maailman parasta marokkolaista ruokaa tuumasi kuski. Kaveri oli tosi innokas juoksija ja tiesi kaikki juoksutossu merkit tarkkaan. Sanoi myös sen - on myös minun mielipiteeni- että kaupasta ostetuilla tossuilla voi heti suoraan lähteä maratonille. Täytyy istua heti. Kuski oli eestilainen ja nyt Suomessa taksimiehenä. Hän kertoi nopeasti koko elämätilanteensa. Hänen paras ystävä on israelilainen ja hänen siskonsa naimisissa Amerikassa palestiinalaisen kanssa, että aikamoista. Oli siinä niin innokas tyyppi ettei paljon rattiin koskenut, mutta perille päästiin onnellisesti. Kyseli lopuksi, että lähdetäänkö aavikolle, sanoin jätetään nyt. Huomasi Elvinkin kirkkaan keltaiset tossut, kehuen.
Niin se Marokossa, Sultan Marathon des Sables järjestettävä juoksu on ensi huhtikuussa jo 30. On kokonaispituudelta 250 km:ä ja juostaan etappijuoksuna seitsemän päivän aikana 33-82 km:n päiväannoksina hiekka-aavikolla. Että kyllähän siinä santaan jäisi tossun jälkiä tarpeeksi.
 

tiistai 19. elokuuta 2014

ELOKUU


Helteet ovat takana päin ja sateet tulleet. Viljoille on vesi nyt pahaksi, mutta järvien pinnoille hyväksi. Yli kaksi viikkoa sitten juoksin Jennin kanssa Hämeenlinnan puolimaratonin. Hellettä oli ihan tarpeeksi, mutta mukavastihan tuo meni. Kaurialan kenttä on kyllä aina yhtä vaikea löytää. Hämeenlinna on kaunis kaupunki ja on tullut tutuksi jo 50-luvulta meidän Taimi-tädin kotikaupunkina.
Nyt lauantaina sitten tempasin sen Helsinki City Marathonin. Aikaa meni rutosti 5 tuntia, mutta ei kyllä ollut mihinkään kiirekään. Siinä sai välillä mukavasti jutella juoksija kavereiden kanssa. Tunnelma oli mahtava osallistujien keskuudessa ja myös katsojien. Elvi oli Ritvan ja Annelin kanssa kannustamassa ja Elvi antoi espalla juomapullon. Sää ei ollut enää helteinen. Reitti itsessään on kyllä vaativa. Mutta merimaisemat hivelevät ja oli tyyni ilma. Siskon ja hänen poikansa luona vierailimme ennen juoksua ja sen jälkeen hyvillä pizzoilla!
Jos maratonilla haluaa hyvää aikaa juosta, niin tärkeä 30 km:n lenkki on kyllä kerran viikossa asfaltilla tempaistava, että jalat tottuvat iskutukseen. Muuten kyllä vauhti hidastuu loppua kohden.
Tässä pientä päivitystä juoksuihin, joten tossun jälkiä on nyt sitten asfalttiin jäänyt

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Koli

Monta kertaa on puhuttu vaimon kanssa, että kyllä siellä Kolin kallioilla täyttyisi käydä ottamassa valokuvia. Olavin kanssa siellä kyllä olin v. 1971. Ja kun ei siihen Kolin maasto ultraankaan pysty osallistumaan, liian rankka, niin saatiin nyt päätös aikaiseksi, että nyt lähdetään. Viime viikolla siellä sitten oltiin. Helle helli mahtavasti. Ensin olimme yhden yön Joensuussa. Hieno kaupunkihan se on ja keskusta pyörittiin toreineen ja satamineen tutuksi. Asemallakin sattui olemaan pieni sirkus. Näin pääsin itsekin heittelemään palloja ilmaan ja samalla saamaan uutta opetusta jonglööri taitoihini. Oli kiva hetki. Asemapäällikön poikana tietysti vanha höyryveturi kiinnosti.
Seuraavana päivänä suuntasimme luonnon kauniille Kolille. Onhan siellä suomalainen maisema parhaimmillaan. Kallioita tuli kierreltyä. Ja otettiin nyt sitten niitä kuvia myös. Löysimme vähän kauempaa mahtavan komean hiekkarannan asuntovaunu ja-auto alueelta. Siellä kelpasi uida. Yhden yön yövyimme hotelli Kolilla. Seuraavana päivänä menimme laivalla yli Pielisen. On autolautta, joten matka kulki Lieksaan. Aava selkä aukeaa kohti Nurmesta. Vajaat pari tuntia Pielisen ylitys kestää. On se komea iso järvi.
Näin alkoi kotimatka Lieksasta kohti Orivettä. Kermassa pidettiin ruokatauko. Kerma on kuuluisa mm. kanavasta ja Kerman Kallesta, joka ennusti säät ´nappiin` ja niin saavuttiin helteisen päivän iltana Orivedelle. Ei voi kuin kiittää ilmastoitua autoa. Kyllä kelpaa ajella kuumina päivinä.
Eilen kävin Elvin kanssa mustikassa Eräpyhässä. Kyllä jonkin verran löytyi. Mutta hyvä mustikka vuosi ei Orivedellä ole, kun talvi meni ilman lunta ja pakkaset vei varvut. Onhan se aina kiva Eräpyhässä myös pulahtaa minulle niin historiallisessa paikassa Längelmäveteen.
Juoksutkin on kulkenut hyvin, onhan täytynyt tottua myös kuumassa juoksemaan. Voihan se olla että Helsinki City Marathon juostaan kolmenkymmenen asteen helteessä.
Näin tällä kertaa. Ja lopuksi kuvia!
 
 
 
 

tiistai 22. heinäkuuta 2014

HELLETTÄ

Aikaa on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kesä on edennyt hyvää vauhtia ja mikä parasta, hienossa säässä. Tossut on jättänyt lämpöiseen asfalttiin omat jälkensä. 12.7 lauantaina juostiin Siitaman Sikamaraton 22,4 km. Osallistuin siihen nyt eka kerran, vaikka juoksu on järjestetty virallisesti jo muutaman kerran. Lenkki sinänsä on aivan hurjan tuttu. Silloin kun asuttiin Ruskeamäessä, niin Olavin kanssa vedeltiin sitä alvariinsa. Itse tämän sikamaratonin lähihistoria on ihan oma tapaus. Monet asiat lähtevät liikkeelle vedonlyönneistä. Niin tässäkin tapauksessa asia lienee ollut. Tämä on tapahtuma on tosi hienosti junailtu, onhan järjestelyn takana hyvä nuorisoseura. 2t 21min meni aikaa minulta, mutta oli kiva juosta yhdessä tutun kaverin kanssa ja jutella siinä samalla kaikenlaista. Illaksi saimme kahvivieraita, kun tutut ihmiset olivat Satakunnan puolelta myös lähteneet sikamaratonille.
Tässä eräänä päivänä suoritin vauhdikkaamman vedon. Juoksin Kiikan mäkeä alas pyörätietä ja huomasin pääskyn asfaltilla ja ehdin ajatella, voi kun on kuollut siihen. Mutta samalla välähti: sehän on tervapääsky eikä varmaan kuollutkaan, vaan ei pääse siitä ylös. Löin liinat kiinni ja palasin takaisin. Otin linnun käteen. Se katsoi silmillään minua ja pyysi, auta minua nousemaan ilmaan. Tein voimakkaan alhaalta ylös heiton, niin kuin pesäpallo syöttäjä. Tervapääsky löi voimakkaasti siivillä ja hienosti lähti lentoon. Sitten se teki kauniin kaarroksen minun pääni yläpuolella kiitokseksi ja kaarsi taivaan sineen. Vaikuttavia tapauksia nämä. Ja panee ajattelemaan eläinten tunne puolta.
 

Mökki elämääkin olen Elvin kanssa saanut jonkin verran elää. Iitissä olimme ystävämme kanssa viime perjantaina tuttavien mökillä saunomassa ja uimassa ja hyvillä ruoilla. Ja perinteinen Hiiden vuoren valloitus myös kuului ohjelmaan. Kiitokset isäntäväelle!
Eilen oli sitten ohjelmassa Elvin ja hänen kummi tytön ja minun retki ensin kiinalaiseen ravintolaan Tampereelle syömään ja sen jälkeen Laukontorille kahveille ja jäätelöille. Mutta se ei ollut reissun päätarkoitus, vaan Valkeakosken kesäteatterin näytelmä: Kesäillan valssi. Todella nautittava esitys. Ei tullut yhtään ajatusta, että loppuisi jo kuin jossain aikaisemmissa kesäteatterinäytöksissä on minulle tapahtunut. Kyllä joutui nauruhermot välillä koville. ja olihan musiikkikin taattua tavaraa.
Tänään vedin tutun Lyytikkälän lenkin vauhdikkaasti kirkkaassa aamupäivän auringon paisteessa. Kyllä uinti maittoi sen jälkeen!
Tästä elämä jatkuu ja reissut sen kuin pitenee. Huomenna on sitten vuorossa Koli, mutta siitä sitten myöhemmin. Niin kuin täällä päin on tapana sanoa, että kattellaan!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Tapahtumia

Kesä kuluu, mutta missä on oikea kesä? Vuonna 1952 olympia kesä oli viileä ja sateinenkin. Markus setä aloitti silloin syksyllä lasten ohjelman ja totesi kehnosta kesästä: Kesähän se kuitenkin on ollut! No nyt on vielä kesää hurjasti jäljellä. Joten kunnon korkeapainetta odotellessa.
Täytyy olla kuitenkin koko ajan tarkkana mihinkä päivään kesä osuu. Yksi sellainen päivä oli lauantai 28.6, kun OriRun juostiin ja käveltiin. Minulla juoksu sujui mukavasti Maijan ja Inkan kanssa jutellessa. Matka taittui vähän niin kuin huomaamatta. Kovaa siellä vedettiin toisten toimesta. Puolimaratonin voittajan aika 1.33.45 on tosi hyvä tällä raskaalla latupohja reitillä. Mutta kyllä hänellä olikin voimakas ja vauhdikas askel. Kaikkien muidenkin voittajien ajat ovat kunnioitusta herättäviä.
Tiistaina heinäkuun ensimmäisenä päivänä auton nokka suunnattiin kohti Haapavettä. Elvin ja kahden ystävämme kanssa saavuimme siunauskappelin parkkipaikalle kello 13.30. Maaritin lapset ja lapsen lapset tulivat tervehtimään meitä ja erikoista oli, kun yhdellä pojan pojalla oli mummon tuhkauurna kädessä. Kappelissa laskettiin kukat uurnan viereen ja pappi siunasi Maaritin ylösnousemuksen aamua odottamaan. Omaiset laskivat hänet seuraavana päivänä Haapajärven hautausmaalle miehensä viereen. Kaunis muistotilaisuus vietettiin Haapaveden Ruustinnan Kartanossa, entisellä Emäntäkoululla. Hautajaiset ovat paikka, jossa saamme muistutuksen elämän katoavaisuudesta, mutta myös ennen kaikkea siitä ihanasta ajatuksesta, että parhaimmat päivät ovat edessä päin.
Elämä jatkuu ja monella on alkanut paljon odotettu kesäloma! HYVÄÄ KESÄLOMAA!
 

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Vihreän Talven Juhannus

Niin sitä vietettiin Juhannusta yhtä lämpöisessä säässä, kuin joskus joulua. Mutta eihän tuo haittaa, kun vaatetta on päällä, pipo päässä ja tumput käsissä. Mutta kun kaikki eivät olleet varautuneet siihen. Minä sain viettää tätä keskikesän juhlaa Savonlinnassa Elvin ja kahden ystävän kanssa. Parilla kokoilla oltiin, ensin seurakunnan ja sitten kaupungin. Perinteiset makkarat ja muurinpohja letut syötiin. Herkullisiahan nuo ovat. Ja pääasiahan olivat ne kokot. Kaupungin kokolla maistui myös jäätelö, ei niin kylmää taida ollakaan, etteikö se kelpaisi.
Casinon kylpylässä sai lämmitellä hienosti. Ja pulikointi on aina kivaa.
Juhannuspäivänä kävimme Kerimäen vanhainkodilla tapaamassa kolmea ihanaa vanhusta. Kyllä suvivirsi raikui, kun yhdessä laulettiin. Kyllä se laittaa ajattelemaan ihmisen elämän kaarta vanhainkotivierailut. Sunnuntaina ehdin maailman suurimpaan puukirkkoon jumalanpalveluksen loppuun. Kauniisti oli kirkko koivuilla koristeltu. Kirkon sisällä lämpötila oli tosi alhainen. Pappi kuuluttikin lopuksi, jos kylmät ilmat jatkuvat, ottakaa huopa mukaan seuraavalla kerralla. Se on kyllä tarpeen, koska kirkkoa kesällä ei lämmitetä. Helteellähän siellä on hienoa olla.
Toinen ystävistämme jätettiin viikkoa viettämään Kerimäelle, ja me muut suuntasimme kohti Heinolaa ja Orivettä. Kahden vuoden takaiset muistot Juhannuksen paluuliikenteestä olivat sen verran keljut, että suunniteltiin ihan uudet tie osuudet. No, sehän vei meidät Suomen kauneimmalle reitille. Punkaharju-Puumala-Mäntyharju-Heinola. Itse Puumalan silta on jo aikamoinen nähtävyys. Satamaravintolahan on aina vilkas paikka. Kyllä munkkikahvit siellä virkisti. Siinä satamassa oli kiva muistella vuoden 1982 Puumala maratonia. Pistohiekan maisemat ovat täysin henkeä salpaavia. Yhtään jonossa ajamista ei tullut. Tie kyllä välillä nousi taivaisiin ja laski sieltä alas, kuin vuoristoradassa. Vihdoin olimme Heinolassa ja toinen ystävistämme jäi sinne ja Oriveden määränpää saavutettiin illalla. Ainoa huonopuoli oli, kun tällä matkalla minulle iski aikamoinen pärskimistauti, kunnon nuha, jota ei ole aikoihin ollut. Tätä kirjoitellessa lepo vei taudin, kyllä sänky on hieno keksintö näissä tapauksissa, jos sitä vain pystyy käyttämään. Eläkeläinen pystyy.
Tossun jäljet jäi tekemättä Savonlinnaan ja Kerimälle.  Mutta tehdään niitä sitten taas paljon välille Paltanmäki-Lepra OriRun:ssa 21,1 km ensi lauantaina. Näin se elämä jatkuu....

 
 
 

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Juhannus lähestyy

 Ystäväperheemme äiti ja kaksi lasta 7v. tyttö ja 5v. poika olivat meidän vieraanamme pari päivää. Mukavaa touhua riitti yllin kyllin. Eilen käytiin jäätävässä säässä Särkänniemessä koiramäessä. Ihan hieno reissu, vaikka palella tuppasi vaatteista huolimatta. Lapsilla ei ollut kylmä, vauhti oli sen verran kova. Munkki kahvit mentiin juomaan Pyynikin näkötornille. Kyllä oli herkulliset munkit, eivät turhaan ole saaneet mainetta. Kylmyyskin häipyi, kun kävin lasten kanssa juoksemassa pyynikin portaat ylös. Kyllä toi porrasjuoksu on lämmintä hommaa!
Jumala puuttui meidän juhannusreissuumme. Ystävämme luokse piti mennä. Mutta hän pääsi taivaan kotiin äkkinäisesti. Näin saimme taas muistutuksen siitä, että elämä on tässä ja nyt.
Mutta uusia ovia aukeaa. Nyt mennään Savonlinnaan kylpylähotelliin meidän rakkaitten ystävien kanssa. Sieltä käydään Kerimäellä. Että kaikkea kivaa on tiedossa.
Tossut ovat tehneet nyt vähän jälkiä tiehen. Olen elänyt muistellen niitä 40-vuotta. Se on jo niin pitkä aika, että muutama Suomi-Juoksun osanottaja on jo päässyt iäisyyden lenkkipoluille.
Mutta luonto elää omaa jännittävää elämää. Sen verran kävin juoksulenkillä, että viime perjantaina silmään pisti yllättäen erikoinen sinitiaisen pesäkolo. Valotolpan sähköjohdon suojapellin taakse oli tehnyt pesän ja linnut ruokki poikasia ahkerasti. Pieni reikä tolpan ja pellin välissä. Tänään poikaset olivat lähteneet. Sunnuntaina kiersin Elvin kanssa Lyytikkälän lenkin. Matkalla tarkistettiin puukiipijän pönttö, tyhjä oli ja poikaset maailmalla. Nyt vain jäädään odottamaan toista pesuetta!
Tällaisia kuulumisia näin ennen Juhannusta. Hyvää Jussia!!

torstai 12. kesäkuuta 2014

Sada sada aina vaan..

Koivun oksat roikkuvat raskaina. Männyn rungot kiiltävät märän ruskeina. Vettä on tullut tänään, iltaan asti taukoamatta. Maa kostuu nyt syvältä. Kaikki mikä sataa ennen juhannusta, sataa laariin. Toivottavasti sanonta pitää paikkansa.
Päivät ovat menneet rauhallisesti viime viikon vaihteen tapahtumasta palautuen fyysisesti ja henkisesti. Fyysistä palautumista on tarvinnut lähinnä sen takia, kun yksi yö jäi nukkumatta. Henkinen palautuminen on ollutkin ihan kivaa, kun on saanut monelle sivulle kirjoitella. Eilen kävi Oriveden Sanomien toimittajakin tekemässä juttua minusta ja Olavista. Sitten näkee, kun lehti ilmestyy. Materiaalia tuli ainakin vaikka kuinka paljon. Pari lenkkiäkin on tullut tehtyä, että tossut saavat jättää jälkiä tiehen. Eilenhän oli ihan mahtava sää. Pari punavarpusta vihelsi ainakin lenkillä ollessamme ja paras oli mustapääkerttu. Olavi sanoikin: siitä tulee sademetsä mieleen. Huomenna on jo perjantai, joten viikonloppua kohden mennään, vaikka ei se eläkeläisestä tunnu oikeastaan miltään. Ensi viikko onkin sitten tapahtumarikkaampi!

 

yksinäinen juoksija Perniön yössä ja toisessa kuvassa Perniön illassa ja kolmannessa lähtö kuva, kaikki painelevat kellot käyntiin
kuvat: Jari Tomppo


punavarpunen

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

SUOMI-JUOKSU

Kyllähän minä tätä juoksua jännitin koko viikon. Olihan se nyt minun 40. Historiallisestikin ainutlaatuinen. Elvikin sanoi, että tarkkailet itseäsi vähän liikaa.  Tapahtuma on kuulunut elämääni tärkeänä neljäkymmentä vuotta ja nyt se 40. on tässä ja tänään. Olemme Olavin kanssa siitä sanoneetkin, että meillä vuosi vaihtuu Suomi-Juoksusta. Olavillakin on niitä 35. Viidessä eri paikkakunnalla tapahtuma on järjestetty. Nyt kahdeksan kertaa Perniössä. Historiaan kuuluu, että juoksu suoritetaan yöllä, niin kuin nytkin. Oli lämmin yö. Startti tapahtui 19.00. Juoksu itsessään kulki vanhalla rutiinilla. Minulla on nyt valtava määrä alkavia tuntiaikoja, kun paras 7.57 ja nyt 15.01 ja kaikkia siltä väliltä. Tämä 100 km:ä saa olla nyt viimeinen. Olen päässyt maaliin 4000 km:n jälkeen. Viime yö tuli siis juostua ja Perniöstä ajettua autolla, nukuin 35 min matkalla kylläkin, ja kotona päivä unet. Mutta väsy iskee. Joten toisella kertaa enempi.
Maalissa ollaan. Jari Tompon ottama kuva

tiistai 27. toukokuuta 2014

Helteestä (talveen)!

Hienon kesän jälkeen levisi jäätävä koillisvirtaus. Mutta eihän tämä mitään ihmeellistä ole, koska meillä on suhteellisen lähellä kuuma kaakkoinen manner ja vastapainona  jäämeri ja hyisevä koillinen Novaja Zemlja.
Sitten juoksuihin. On ollut jännittävää seurata Pasi Koskisen juoksua Nuorgamista Hankoon. Hän on nyt puolessavälissä. Pitkä on matka, mutta Hanko lähestyy päivä päivältä.
Omissa urheilu tapahtumissa on sen verran päivitystä, että 31. Västilän maraton on takana. Aika normaalisti meni. Sää helli, ehkä vähän liiankin kauniina. Minun ja Mikon paidat ovat jäädytettynä Voiman talon kattoon, ikään kuin jäähallissa jääkiekko pelaajien paidat. Onhan meillä molemmilla kaikki maratonit suoritettu. Vuonna 1984 se alkoi ja on jatkunut katkeamattomana. Ja tärkein: Onnea 100-vuotiaalle Västilän Voimalle!!
Siellä ne roikkuu
maalissa ollaan ja kello seis, huomaa kaunis Voiman talo takana
 

Viime viikolla kännykkäni putosi taskusta juoksulenkillä asfalttiin. Näyttö hajosi sirpaleiksi. Uuden lasin olisi saanut 84 eurolla, mutta kun uuden puhelimen saisi 79 eurolla, niin ei hirveätä laskutoimitusta tarvitse, että kannattaako korjata. Että tällaiseksi on mennyt maailma. Astelin Oriveden paikalliseen kännykkäkauppaan ja nyt minulla on hieno uusi, joka kestää pudottamisenkin. Parasta siinä tarkka GPS, joka antaa kaikki tulokset juoksulenkiltä. Kaloreita kuluu. Tänään just tein sen kymmenen mailin lenkin, on kyllä lähes metrilleen se.Tuli nyt mittarin kanssa todistettua. Sade piiskasi ajoittain ja koillistuuli vinkui korvissa. Lämpöä oli neljä. Vaatetus oli hyvä, ainoastaan pipo olisi saanut lippiksen sijasta olla ja syvälle korviin vedettynä. Hiljakseen juoksin sen 16 km, 8,3 km tuntivauhtia. Energiaa kului 1352 kaloria, joten sinne se meni kylmiin maisemiin. Kohtahan minä sitten istuin ruokapöydässä nautiskelemassa Elvin tekemästä maukkaasta sapuskasta. Ja taas oli pankit täynnä, kun jälkiruokanakin kahveineen oli leipäjuustoa mansikkahilloineen ja keksi suklaineen. Hurjaa!!
Lintumaailma on ollut tänä keväänä aivan mahtava. Elvin kanssa tein kuumana viime lauantai aamuna lintukävelyn kiviniemen lammelle. No siellähän oli kultarinta ja luhtakerttunen vetelemässä parastaan. Muutama päivää aikaisemmin olimme Onninpolun Vuohenrannan päässä kuulleet samassa tuomessa laulamassa viitasirkkalinnun ja ylempänä kultarinnan. Joten on siinä korville tullut sinfoniaa. Kiitos isälle ja vanhimmalle veljelle, kun ovat opettaneet meidät kaksoset lintujen äänimaailmaan ja sitä myötä Elvikin on minulta oppinut tunnistamaan paljon lintujen lauluja. Ensin peipon ja pajulinnun äänet erikseen. Se on tärkeä oppia, kun ovat Suomen yleisimmät linnut kesällä. Kuvissa ovat ne viitasirkkalintu ja kultarinta. Yleensä kerttulinnut ovat vaatimattomia, joten Luojamme on tarkoittanut ihmisen nauttivan niiden lauluista. Nyt jäädään vain odottamaan uutta kesää ja minulla myös lähestyy se historiallinen tapahtuma...
 

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Äitienpäivä

Sateisena valkeni äitienpäivä tänä vuonna täällä Orivedellä. Suomen lippu salossa roikkuu tankoa vasten. Vesi tekee kuitenkin hyvää kuivalle maalle. 
Muistot vievät omaan äitiini. Päällimmäisenä ajatuksena on, että minulla ja meillä sisaruksilla oli todella meitä rakastava ja huolehtiva äiti. Paljon on hienoja ja mukavia muistoja. Ne on kätkettynä sydämen kammioon. Niitä Olavin kanssa paljon muistelemme.Varsinkin juoksu lenkillä ollessamme. Eräs asia on monesti hiukan meitä pohdituttanut. Lenkkimme suuntautuu usein Oripohjan aseman läheltä lapsuutemme kodin ohi. Paljon 50-luvulla peräti leikimme radalla. Koskaan äiti ei sanonut, että varokaa junia, että ette jää alle. Mutta sitten kun oltiin kesämökillä Eräpyhässä, äiti vartioi meitä pikkupoikia koko ajan ettei hukuttaisi. Sitä hän pelkäsi. Paljon voi johtua myös siitä, kun hänen siskonsa kymmenen vuotias poika aikoinaan oli hukkunut Forssan jokeen. Ja kyllä junat höyryvetureineen piti niin kovaa  ääntä ja hitaammin kulkeneina siihen aikaan, että radalta ehti alta pois. Nyt on äitimme odottamassa isämme  ja tyttärensä Seijan kanssa Oriveden kirkkomaalla ylösnousemuksen aamua.
Elämä jatkuu. Vuodet vierii. Aika kuluu. Hyvin olen tossun jälkiä jättänyt tiehen. Säännöllisesti ovat lenkit toteutuneet. Tässä iässä se onkin tärkeää, nimen omaan se säännöllisyys. Tuntuisi, ettei yhtään voi kuntoa varastoida. Siitä on päivittäin huolehdittava. Runko rappeutuu muuten nopeasti, ikä tekee tehtävänsä. Nyt olen saanut kymmenen mailin vauhtijuoksut hyvin toteutettua. Västilän maraton on vajaan viikon päästä. Silloin näkee vähän tilannetta, missä mennään. Mutta käki kukkuu ja tiltaltti ´tiputtaa,´niitähän Västilässä ainakin kuulee yllin kyllin. Nyt sade taukoaa. Tossut odottavat eteisessä. Ei muuta kuin tien päälle jälkiä jättämään!
Äiti ja kissa v.1977

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Vappu tulossa

Tällä viikolla koivuun tuli lehdet. On jo monessa isommat kuin hiirenkorva. Eilen olin Elvin kanssa valkosiipi lintutornilla. Polkupyörällä piti lähteä, mutta pyöräni etukummi oli tyhjä eikä ilma pysynyt pumppauksesta huolimatta. Joten siirryimme autohommiin. Nopeasti olimme Hiedassa. Tornilla näimme mm. kaksi hienoa esitystä, kun kalasääski nappasi ison kalan ja silkkiuikut esittivät hienoa tanssia. Takaisin tullessa poikkesimme Vehkalahdessa puukiipijäpöntöllä. Ensin näytti, ettei asukkaita ole, mutta sitten huomasin risujen tulevan esiin laudan ja rungon välistä. Samalla lintu puikahti toiselta puolen aukosta. Lähti kiipeilemään puun runkoa ylös syöden samalla. Peräännyttiin taaksepäin, niin lintu lensi heti sisälle pesäänsä. Olihan se hieno juttu, kun puukiipijä oli valinnut tekemäni pöntön. 


tämä kuva huppiolta aikaisemmin
puukiipijä
Muutamina päivinä lenkkeilyt ovat kulkeneet jo ilman paitaa. Olavin kanssa heitin talviturkit viime perjantaina. Ennätystä ei tullut, kun vuonna 2007 se tapahtui 15.4. Viime viikolla vedin ns. lyytikkälä testijuoksun. Siinä kymmenen mailin testissä näkee millaisessa kunnossa on. Aikoihin ei näin hyvin ole kulkenut, joten ei muuta kuin västilän ja suomijuoksun kimppuun taas. Terveenä kylläkin pitää pysyä. Luonto herää vauhdilla henkiin! Saakoon Jumala uudistaa meidänkin sydäntä ja mieltä! 


tiistai 22. huhtikuuta 2014

Huhtikuu

Pääsiäinen on takana. Olin Elvin kanssa lankalauantain ja 1.pääsiäispäivän Heinolassa ystävän luona. Aurinko sai helliä meitä, vaikka määrätty kevään viileys leijaili ilmassa. Olimme sunnuntaina retkellä kauniilla Paistjärven retkeilyalueella. Järvet ovat siellä kirkkaita ja hiekka pohjaisia. Paita täytyi heittää pois, koska aurinko sen verran kuumotti. Oli kyllä myös maittavaa syödä nuotiolla rillattua makkaraa. Kyllä nuo retket antaa luontoihmiselle paljon. Kaunis sitruuna perhonen pyöri ympärillä ja useaan kertaan laskeutui Elvin keltaiselle puserolle. Se retki kätkeytyi muistiin varmasti. Sieltä voi sitä aina muistella.
 


Lenkkeilyt ovat jatkuneet keväisessä säässä. Olavi juoksikin tämän päivän lenkin jo ilman paitaa. Minä pidin kyllä t-paidan niskassani. Mutta kyllä auringon lämpö juoksijassa tuntuu. Jos pitempään vetäisi, niin juomaa tarvitsisi jo matkalla, on silla sellainen kuivattava vaikutus. Kiurujen viserrys taivaalla lisääntyy aina vaan, tuntuu että taivas on niitä täynnä. Mutta kyllä Suomen siniselle taivaalle ne kuuluvatkin. Nyt odotus kohdistuu kirjosieppoon ja pajulintuun. Kohti Vappua mennään..
 

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Virpomissunnuntai

Palmusunnuntai valkeni sateisena. Ajattelin ennen virpojien tuloa tempaista 16 km:n lenkin. Tuttu Lyytikkälän lenkki veti puoleensa. Ei muuta kuin aamupalan jälkeen kohta puoleen redille. Ennen yhdeksää tossut jo piirsivät jälkiä asfalttiin ja soratien pintaan. Pieni sade piti kasvojen kosteudesta huolen. Sateisella kelillä on kiva juosta, jos ei rankasti sada, silloin ei elimistö tarvitse sisäistä nestettä. Toisin sanoen, ei tule janon tunnetta. Elimistö ei kuivu.
Juoksu sujui helposti. Punarinta veteli parastaan. Penttiläntien Eila huuteli, tuleeko kesä. Vastasin: tulee. Nyt oli kaikista järvistä jäätkin lähteneet. Joten senkin puoleen kesää voi odotella. Saavuin tien synkimpään kuusi metsään. Mutta pettymys oli suuri. Koko tien vasen puoli oli hakattu matalaksi. Juuri olin vienyt puukiipijän pöntön viime syksynä tien toiselle puolelle. En tiedä nyt, onko puukiipijä enää tässä metsikössä, vaikka sitä kohtaa aluetta ei oltu hakattu. Pesintä on alkanut, joten seuraava lintu retki suuntautuu sinne päin. No, Suomi tarvitsee vihreää kultaa. Juoksu kulki hienosti ja endorfiinia syntyi. Saavuin pirteänä perille Särkäntielle. Aikaankin olin tyytyväinen. Noin kuuden minuutin kilometrivauhtia olin pystynyt vetämään.
Virpojia ei käynyt. Suklaamunat säilyivät pöydillä. Kyllä ne tulee tuhottua ennen pääsiäistä. Se virpomishistoria meidän elämässä on tavallaan ihan nolla. Viisikymmenen luvun alussa Oripohjassa asuen naapurin tytöt tulivat virpomaan meitä. Isä käski sisälle. Tytöt virpoivat, mutta mitään ei heille annettu, kun ei ymmärretty mitään. Kaikki johtui siitä, kun isämme oli kotoisin Vaasasta ja äitimme Petäjävedeltä. Pohjanmaalla trullit kulkivat pääsiäislauantaina pahoja henkiä karkottaen ja pääsiäisvalkeita poltettiin. Virpominen tuli taas karjalasta. Keskisuomessa ei tiedetty oikeastaan kummastakaan mitään. Joten meidän perhe oli ulalla tästä asiasta. Mutta noidat ja virpominen on yhdistetty ja koko Suomi tietää.
Nyt kohti pitkäperjantaita ja pääsiäistä ja ihanaa kevättä..
 



maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lapin matka takanapäin

Lauantai illalla saavuimme kotiin. Muistot jäivät hienot koko reissusta. Hiihdot sujuivat mainiosti ja sää suosi, vaikkei nyt koko aikaa aurinko helottanut. Paikka oli tosi mukava ja porukka oli kiva. Ei voi siis olla muuta kuin tyytyväinen reissuun. Se oli hienoa, kun täällä etelässä ei ollut kevät talvea, niin pääsi siitä nyt nauttimaan täysin siemauksin. Kyllä nuo Lapin hiihto maastot ovat mahtavat. Oikein innostuneen hiihtäjän täytyisi viettää Lapin maisemissa ainakin koko huhtikuu. Ladut ovat hienot ja lunta riittää.
Kaksi päivää on nyt sitten Oriveden keväässä edetty. Sukset ovat vaihtuneet tossuihin. Juoksu lenkit ovat tuntuneet ihan helpoilta, koska eri lihakset ovat saaneet levätä, eikä paussia ole ollut liian kauan, jotta juoksu tuntuisi vieraalta. Lintu maailma lapissa on tähän aikaan vuodesta tosi hiljainen. Kuukkeli, riekko ja lapintiainen ovat tähän aikaan siellä lähes ainoat joita pääsee hiihtoreissuilla näkemään. Tänään Oriveden Pehulan maisemissa näin Olavin kanssa jo västäräkin. Peipon sävelaallokko lisääntyy päivä päivältä. Punarinta ja punakylkirastas päästelivät eilen illalla jo parastaan. Tänään iltapäivällä Elvin kanssa kävelyreissulla saimme hiljentyä kuuntelemaan mustarastasta, tuota aina yhtä vaikuttavaa laulua. Paljon on siis tapahtunut muuttolintu rintamalla. Pienet lammet ovat vapautuneet jäistä. Suurimmista lähtee viikon sisällä. Joten kaikkia kivaa kevään edistymistä on tiedossa...
kuukkeli
lapintiainen
 
riekko
 



Rumakuru