Äitienpäivä

Sateisena valkeni äitienpäivä tänä vuonna täällä Orivedellä. Suomen lippu salossa roikkuu tankoa vasten. Vesi tekee kuitenkin hyvää kuivalle maalle. 
Muistot vievät omaan äitiini. Päällimmäisenä ajatuksena on, että minulla ja meillä sisaruksilla oli todella meitä rakastava ja huolehtiva äiti. Paljon on hienoja ja mukavia muistoja. Ne on kätkettynä sydämen kammioon. Niitä Olavin kanssa paljon muistelemme.Varsinkin juoksu lenkillä ollessamme. Eräs asia on monesti hiukan meitä pohdituttanut. Lenkkimme suuntautuu usein Oripohjan aseman läheltä lapsuutemme kodin ohi. Paljon 50-luvulla peräti leikimme radalla. Koskaan äiti ei sanonut, että varokaa junia, että ette jää alle. Mutta sitten kun oltiin kesämökillä Eräpyhässä, äiti vartioi meitä pikkupoikia koko ajan ettei hukuttaisi. Sitä hän pelkäsi. Paljon voi johtua myös siitä, kun hänen siskonsa kymmenen vuotias poika aikoinaan oli hukkunut Forssan jokeen. Ja kyllä junat höyryvetureineen piti niin kovaa  ääntä ja hitaammin kulkeneina siihen aikaan, että radalta ehti alta pois. Nyt on äitimme odottamassa isämme  ja tyttärensä Seijan kanssa Oriveden kirkkomaalla ylösnousemuksen aamua.
Elämä jatkuu. Vuodet vierii. Aika kuluu. Hyvin olen tossun jälkiä jättänyt tiehen. Säännöllisesti ovat lenkit toteutuneet. Tässä iässä se onkin tärkeää, nimen omaan se säännöllisyys. Tuntuisi, ettei yhtään voi kuntoa varastoida. Siitä on päivittäin huolehdittava. Runko rappeutuu muuten nopeasti, ikä tekee tehtävänsä. Nyt olen saanut kymmenen mailin vauhtijuoksut hyvin toteutettua. Västilän maraton on vajaan viikon päästä. Silloin näkee vähän tilannetta, missä mennään. Mutta käki kukkuu ja tiltaltti ´tiputtaa,´niitähän Västilässä ainakin kuulee yllin kyllin. Nyt sade taukoaa. Tossut odottavat eteisessä. Ei muuta kuin tien päälle jälkiä jättämään!

Äiti ja kissa v.1977