Pyhäaamun rauha. Ajatuksia juoksulenkillä

Eilen oli Tampereen reissu. Kalevan XXL:stä tarttui housut mukaan ja Sportia Pekan loppuun myynnistä takki. Lounaalla tuli maha täyteen Pressossa. Joten kyllä kannatti.
Marraskuinen sunnuntai aamu valkeni hitaasti, mutta olin päättänyt mielessäni jo eilen, että tänään on Lyytikkälän lenkin vuoro, ja ehkä höystettynä pienellä lisällä. Niin sitten vedin Kayanot jalkaan ja normaali urheiluasun näin syksyn lenkille. Puhelimen GPS:n laitoin päälle. Kerrostaloni rappuset kävelin reippaasti alas. Pieni venyttely akilleksille ala-aulassa. Ulko-oven työnsin innolla auki. Onhan sanottu, että lenkki on jo tehty, kun saa oven auki. Kyllähän se periaatteessa näin monesti onkin. Syksyisen leuto sää puhalsi etelän suunnalta vastaan. Lämpötila oli nollan vaiheilla. Onninpolulle kaartaessani Kirkkolahti lepäsi aika tyynenä. Äänettömyys valtasi tienoot. Ei kuulunut ruokokerttusta eikä pajusirkkua. Tossuni hento rapina kantautui vain korviini. Omien ajatukseni kanssa olin vain matkassa. Pari kilometriä olin juossut, niin avautui edessäni jyrkkä mäki. Se ei normaalisti kuulu tähän reittiin, mutta nyt en malttanut höystää lenkkiäni sillä. Joten hyökkäsin sen kimppuun kevyesti, kuten Cassius Clay Sonny Listoniin toukokuussa v.1965. Tyrmäsin mäen yhtä nopeasti kuin Clay Listonin.
Matka taittui, kuin vähän huomaamatta. Ajatukset kulkivat vuosien taakse. Venehjoen sillan ylitettyäni muistiini palautui ne monet 50-luvun matkat moottoriveneellä Oriselältä kohti Eräpyhää. Ei ollut mitään pelastusliivejä. Äiti pelkäsi aina veneessä. Petäjävedeltä kotoisin ollessa, ei ollut tottunut isoihin järviin. Isä taas oli Vaasassa purjehtinut, ei pitänyt Längelmäveden isojen selkien aaltoja, kuin pieninä liplatuksina. Kyllähän ne reissut pikkupojasta vähän pelotti pienessä veneessä isossa aallokossa ilman pelastusliivejä.
Juoksu jatkui Vehkalahteen ja sieltä Penttilän tielle. Hildan talon ohitettuani, ajatukseni palasi 70-luvulle postinjakeluun. Sain viedä silloin Hildan postilaatikkoon Helsingin Sanomilta hienon kirjeen: kunniakirja 50 vuotta Hesarin tilaajana. Olihan siinä historiaa. Metsä taival alkoi tästä. On hieno päästä nyt syksyisen kuusimetsän keskelle. Voi sanoa hienosti, metsä kirkkoni olla saa. Äiti lauloi meille pojille usein iltaisin: `jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltain`. Mutta tärkein laulu oli iltarukouksen jälkeen. `Nyt vielä etehesi oi Jeesus polvistun`. Mutta miten nyt kävi. Yhtäkkiä huomasin, missä on metsäkirkkoni. Eihän sitä ollutkaan paljon jäljellä. Oli vain iso hakkuualue. Minun puunkiipijä pönttöni oli just säilynyt, mutta eihän siellä se lintu enää viihdy. Kyllä sen täytyy hakea uusi reviiri, jos on hengissä säilynyt. Näin tässä oli taas käynyt. Vihreää kultaa oli vuoltu, mutta miksi avohakkuuna, siihen saa viisaammat vastata. Askeleeseen tuli nyt hiukan raskautta, mutta vielä kuulin tutun dsää, dsää kutsuäänen. Hömötiainen hakatun aukean reunalla etsi metsäänsä. Ei ollut kuusitiaista puun latvuksissa eikä töyhtötiaista puun alaoksilla. Askeleeni veivät kuitenkin eteenpäin. Olin ajatuksiin vaipuneena. Kaarinan koira säpsäytti minut hereille. Juoksu oli sujunut siihen asti lähes itsestään. Viisi kilometriä on matkaa kotiovelle. Kyllä tässä pikkuhiljaa taidan kiristää vauhtia. Niin siinä sitten tapahtuikin. Huomaamatta siirryin epämukavuusalueelle. Ollaan tässä nyt ja lisätään vauhtia vielä enempi, että tuntuu. Kyllähän se tuntuikin. Kotiovelle heittäydyin happoisena, mutta onnellisena. Avasin ulko-oven. Astelin rappuset ylös verkkaisesti. Vedin avaimen hitaasti taskusta. Tartuin oven kahvaan ja niin olin omassa kodissani. Aikaa kului tähän 17 km:n matkaan tuntiviisviis.

Lenkki tehty. Ulko-oven avaus