Virpomissunnuntai

Palmusunnuntai valkeni sateisena. Ajattelin ennen virpojien tuloa tempaista 16 km:n lenkin. Tuttu Lyytikkälän lenkki veti puoleensa. Ei muuta kuin aamupalan jälkeen kohta puoleen redille. Ennen yhdeksää tossut jo piirsivät jälkiä asfalttiin ja soratien pintaan. Pieni sade piti kasvojen kosteudesta huolen. Sateisella kelillä on kiva juosta, jos ei rankasti sada, silloin ei elimistö tarvitse sisäistä nestettä. Toisin sanoen, ei tule janon tunnetta. Elimistö ei kuivu.
Juoksu sujui helposti. Punarinta veteli parastaan. Penttiläntien Eila huuteli, tuleeko kesä. Vastasin: tulee. Nyt oli kaikista järvistä jäätkin lähteneet. Joten senkin puoleen kesää voi odotella. Saavuin tien synkimpään kuusi metsään. Mutta pettymys oli suuri. Koko tien vasen puoli oli hakattu matalaksi. Juuri olin vienyt puukiipijän pöntön viime syksynä tien toiselle puolelle. En tiedä nyt, onko puukiipijä enää tässä metsikössä, vaikka sitä kohtaa aluetta ei oltu hakattu. Pesintä on alkanut, joten seuraava lintu retki suuntautuu sinne päin. No, Suomi tarvitsee vihreää kultaa. Juoksu kulki hienosti ja endorfiinia syntyi. Saavuin pirteänä perille Särkäntielle. Aikaankin olin tyytyväinen. Noin kuuden minuutin kilometrivauhtia olin pystynyt vetämään.
Virpojia ei käynyt. Suklaamunat säilyivät pöydillä. Kyllä ne tulee tuhottua ennen pääsiäistä. Se virpomishistoria meidän elämässä on tavallaan ihan nolla. Viisikymmenen luvun alussa Oripohjassa asuen naapurin tytöt tulivat virpomaan meitä. Isä käski sisälle. Tytöt virpoivat, mutta mitään ei heille annettu, kun ei ymmärretty mitään. Kaikki johtui siitä, kun isämme oli kotoisin Vaasasta ja äitimme Petäjävedeltä. Pohjanmaalla trullit kulkivat pääsiäislauantaina pahoja henkiä karkottaen ja pääsiäisvalkeita poltettiin. Virpominen tuli taas karjalasta. Keskisuomessa ei tiedetty oikeastaan kummastakaan mitään. Joten meidän perhe oli ulalla tästä asiasta. Mutta noidat ja virpominen on yhdistetty ja koko Suomi tietää.
Nyt kohti pitkäperjantaita ja pääsiäistä ja ihanaa kevättä..