Miks leivo lennät Suomehen.....

Huhtikuun puoliväli on ylitetty. Jäät ovat lähteneet Oriveden järvistä, synkimpiä metsälampia lukuun ottamatta. Elämä eläkeläisellä yleensä menee tuttua rataa. Minulla siihen kuuluu juoksulenkkeily tärkeänä osana. Nyt olen vielä tänä talvena ja keväänä aukaissut uusia ovia, kun kävin Sorin sirkuksen aikuiskurssit. Hyvät kurssit jo pelkän voimistelun takia. Sitten vielä laitteilla taiteileminen siihen päälle ja jonkat. Hyvää teki kaikin puolin.
Kevät minulle on kaikkein hienointa aikaa. Uusi elämä nousee mullan alta. Äänet luonnossa lisääntyy. Viikko sitten olin  mönttötalkoissa. Jokainen sai tehdä linnulle möntön. Elvin avustuksella tein pesäpöntön hömötiaiselle. Se on siitä erikoinen, kun se täytetään saha-ja kutteripurulla. No meillä ei ollut kutteria, laitettiin sekaan vähän sammalta. Veimme sen metsään. Nyt hömötiainen tulee ja alkaa tehdä itselleen pesäkoloa. Sehän käy helposti, kun sahanpurut ja sammaleet vek, ja siinä se on. Tämä on hömötiaisen juksausta, mutta samalla hjelppaamista. Kohtahan se nähdään toimiiko, ainakin 50-luvulla se toimi.
Tänä aamuna vedin hyvän kymmenen mailin juoksun tutulla lenkillä. Metsää, peltoa ja järviä riittää. On se käsittämätöntä tuo linnun laulu. Punarinnat, mustarastaat, punakylkirastaat, peipot, tiaiset, sirkut ja leivot. Nuo kaikki tunkeutui minun silmieni ja korvieni kautta aivoihini. Täydellistä huumetta. Todellista efedriiniä. Jalat keveni, vauhti kiihtyi, hurmoos tuli. Huomaamatta oli kotiovella. Aina yhtä käsittämätöntä.
Mutta tuohon otsikkoon. Niin, miks leivo lennät Suomehen? Siihen on hyvin yksinkertainen vastaus. Ei missään ole niin sinistä taivasta, ei missään ole niin kauniita poutapilviä, nuo lampaat taivaan sinisen, ei missään ole niin sinisiä järven pintoja ja niin paljon, ei missään ole niin kaunista siniristilippua liehumassa salossa kuin Suomessa (vaalipäiväliputus). Mitään muuta vastausta ei tarvita. Jäädään katselemaan ja kuuntelemaan kevättä!! Ja nyt äänestämään.

AURINKOA

Kevät on edistynyt jo pitkälle. Aurinkoisia päiviä on kestänyt kohta viikon. Hankikantoset olisivat kovia kuin sementti, mutta tärkein siis puuttuu hanget. Mutta ei ihan. Ruoveden puolella Siikanevalla on päässyt niistä nauttimaan . Suo keskeltä on sulanut, mutta reunoilla pääsee sujuttelemaan hienosti. Lauantaina sekä tänään aurinkoisella hangella Elvin kanssa nautin täysin siemauksin suksen sujuttelusta, makkaran paistosta ja pullakahveista. Elämä hymyili auringon kanssa.
Sukset ja sauvat ovat olleet käytössä, mutta myös tossut. Soratiet ovat sulaneet jäistä. Tiet ovat aamulla jäässä, mutta päivällä märkiä. Mutta parempi sekin kuin jäätikkö. Juoksulenkit ovat sujuneet nyt myös mukavasti. Mutta oli minulla toissa viikolla ilkeä flunssa. Se parani nopeasti, kun iski kuumeen. On se hieno kehon suojamekanismi. Lenkkeihin on hienon sävyn tuonut töyhtöhyypät pelloilla.
Sirkuskurssit ovat jatkuneet. Välillä aika vaativat. On kiivetty ja pyöritty tangolla, on roikuttu nauhassa ja hypitty trampoliinilla. On heitelty keiloja ja renkaita. Alkujumpassakin juostiin sisällä taloa ympäri ja välillä voimisteltiin kahvakuulien kanssa ja venytykset päälle. Se on kyllä tehnyt hyvää jäykälle olemukselleni.
Kevään edistymistä jään odottelemaan muuttolintujen kera, mutta takatalveakin voi heittää. Mutta sieltä se aina tulee ennemmin tai myöhemmin. Eihän siihen enää kauan mene kuin shortsit jalkaan ja menoks!

Ystävänpäivä

Aika kuluu. Puolitoista kuukautta on mennyt edellisestä blogi kirjoituksesta. Tapahtumia on kivasti ollut. Tossun jäljet ovat jättäneet myös reikiä-nimittäin nastatossuja on täytynyt käyttää vaihtelevien kelien takia-jäätyneisiin tienpintoihin.
Sukset ovat olleet myös jalassa. Alkuviikon oli Elvin kanssa hiihtelemässä Jyväskylän Laajavuoressa. Ladut olivat hienossa kunnossa lämpimistä säistä huolimatta. Keväistä oli. Ainoa huono puoli oli, kun jotkut alamäet olivat liian jyrkkiä, mutta hengissä selvittiin. Kylpylä itsessään Laajavuoressa on ensiluokkainen. Kyllä kelpasi saunoa monessa saunassa ja pulikoida hiihto päivän päätteeksi.
Kaikista erikoisinta minun elämässäni on kuitenkin tapahtunut, kun pääsin Tampereelle Sorin Sirkuksen aikuiskoulutukseen. Kahtena torstai-iltana olen jo ollut. Kymmenen iltaa on. Ja puolitoista tuntia harjoitellaan. Neljätoista meitä on ja puolet naisia ja miehiä. Alussa on hyvät venytykset ja muuta voimistelua. Siinä tulee jo hyvä hiki, kun vauhti on sen verran tiivis. Tämän jälkeen porukka jaetaan kahtia, toiset ovat menneet tekemään jonglööri hommia erilaisilla esineillä ja toiset tasapainoilemaan nuoralle ja vaijerille. Kovaa hommaa ja vaikeata, mutta tähän mennessä olen selvinnyt. Saa nähdä mitä seuraavaksi tehdään. Kouluttajat ovat innostavia. Kaikilla oppilailla tietysti motivaatio on hyvä. On se jännä, kun tässä iässä vasta on toteutunut nuoruuden haaveet. Olen nimittäin aina mm. tykännyt heitellä palloja ja on ollut myös lahjoja siihen. Minä olen kyllä näillä kursseilla ylivoimaisesti vanhin.
Rakkaudellista Ystävänpäivää vain kaikille. Tästä jatketaan kohti kevättalvea. Tossut vain jalkaan ja välillä sukset ja tasapaino kuntoon ja pallot, renkaat ja keilat ilmaan. Ja alkaahan Falunin MM-hiihdot. Siellä sitä oltiin v.1993 edellisissä kisoissa. Eiköhän se siitä....

Nanot pelasi hyvin laajavuoressa

 


Tämäkään ei ilman harjoittelua onnistu

Vihan ja Rakkauden kilometrit

Tampereella on jo monena vuonna syksyllä järjestetty Vihan kilometrit juoksukilpailu. Päämatkana on sata kilometriä. En itse ole siihen koskaan osallistunut. Olavi kylläkin 2010, kun juoksi kaikki kolme Suomen sataset. Ajattelen sitä nimeä: vihan kilometrit. Olen itse juossut 51 yli 100 km:n kisaa. Itsellä ei ole kyllä ajatukseen tullut koskaan, että vihaisin niissä ultrissa kilsoja. Koska se on vapaaehtoista. Ja hienoa, kun saa ja voi osallistua. Taistella kyllä välillä joutuu, mutta sehän kuuluu juoksuun. Mutta paljon on ollut flow tilaa, ja myös sitä mietaan hurmioos. Se tulee silloin kun alkaa oikein kulkea ja maali lähestyy, kuten erityisesti Ranskassa Niortissa vuonna 1992. 
Vihassa kyllä olen joutunut lenkkini vetämään. Näin tapahtui eilen. Mutta se ei johdu juoksusta, vaan tulee ulkopuolelta sisimpään. Sitä ei voi sanoa päähän ottamiseksi, sapettamiseksi eikä mihinkään niihin tavallisiin sanontoihin. Se on paljon pahempaa, kun kännykkä soi ja aina sama tyyppi pyytämässä rahaa. Silloin tuntuu, että joudun ottamaan entisen kuulantyöntäjäni nopeat kädet esiin. Silloin haluaisi olla myös Joe Louis(Brown Bomber) tai Rocky Marciano tai Ingo tai Floyd Patterson tai Sonny Liston tai Mike Tayson tai Cassius Clay eli Mohamed Ali. Mutta juoksu jatkui. Kilometrit vaihtuvat. Hiljainen kylätie. Talvinen luonto ympärillä. Minullahan on kaikki hyvin, hänellä ei ole. Elämä on kohdellut häntä toisin. Hän ei ole ollut tarpeeksi vahva. Viha alkaa hellittää. Nyrkit aukeavat. Kämmenet tulevat esiin. Nythän tämä vuosi loppuu ja alkaa uusi 2015. Niin tosiaan, niin kauan siitä on. Silloin se tapahtui. Golgatalla viha naulittiin ristille ja Rakkaus voitti. Näin vihassa juoksut loppuvat ja rakkauden juoksu alkaa. Tulee autuaallinen olo. Todellinen flow. Loppua kohden kiihdytän vauhtia. Viimeisen kilsan vedän hurmioos.

Muutama tunti on jäljellä vielä tätä vanhaa vuotta. Kohta alkaa pauke. ja eläimiltä on joulurauha tipotiessään. Ei kannata julistaa eläimille joulurauhaa. Mutta näinhän se menee. Iloista Uutta Vuotta!

Joulua odotellessa

Valkoinen lumi toi hienosti joulun maisemat eilen Orivedelle. Valo lisääntyi huomattavasti. Lumiukkoja ja lumilyhtyjä alkoi ilmestyä pihoihin. Lapset laskettelivat pulkkamäkiä. Kyllähän se tuo iloisen ilmeen moneen pihapiiriin. Eihän niitä talven riemuja ilman lunta saa aikaan.
Muistan lapsuudesta, kun ensilumi tuli, saatettiin koko päivä lasketella rattikelkalla mäkeä. Silloin saattoi hyvin sitä tehdä ihan autotiellä, liikenne oli sen verran verkkaista.
Nyt tossut ovat parina päivänä jättäneet jälkiä lumeen. Koko syksyn ne ovatkin tehneet jälkiä kuraisille teille. Jotkut sivutiet ovat olleet niin limaisia, että voi verrata melkein jäätiköllä juoksemiseen. Tänään 13 km:n lenkki vei hiljaiselle kylätielle. Maisema oli jouluinen. Sanoinkin Olaville, että ei puutu kuin punatulkku lumiselta oksalta ja hömötiaisen ääni, niin maisema olisi täydellinen, kuten lapsuuden aikana. Mutta sitten katsoin vasemmalle. Tyyni sula järvi oli siinä. Eihän tämä ole sittenkään yhtään lapsuuden maisema. Nihua oli aina jäässä, ja uusilla hokkareilla mentiin sinne luisteleen jouluna. No, nämä ovat nyt sitten tulevia maisemia joulun aikaan. Joulu on joka vuosi aina ihmeellistä aikaa. Kyllähän Jukka Kuoppamäki sen  hyvin sanoo: Se on aavistus, sitä ei voi selittää, se on aavistus, se mielet hiljentää, se on aavistus, joka johtaa taivaaseen, joka joulu se saapuu uudelleen.
Tänään Siiri Äitee Rantanen täyttää 90-vuotta. Todellinen hiihto legenda. Hänet tunsi jokainen 1950-luvulla, joka hiihtourheilua seurasi. Olympiavoittaja v.1956. Ilo on ollut häneen tutustua. Vaikuttava sydämellinen persoona.
Pari valokuvaa tähän lopuksi. Jouluaja muistellen ja Siirin kanssa tapaamisia.

 


Valkeakoskella 14.09.1986 Olavi, Irja Äitee Ja Kalevi. Maratonin startti edessä. Me veljekset juostiin alle 3 tuntia. Siiri huolsi Irja Mannerta

Pyhäaamun rauha. Ajatuksia juoksulenkillä

Eilen oli Tampereen reissu. Kalevan XXL:stä tarttui housut mukaan ja Sportia Pekan loppuun myynnistä takki. Lounaalla tuli maha täyteen Pressossa. Joten kyllä kannatti.
Marraskuinen sunnuntai aamu valkeni hitaasti, mutta olin päättänyt mielessäni jo eilen, että tänään on Lyytikkälän lenkin vuoro, ja ehkä höystettynä pienellä lisällä. Niin sitten vedin Kayanot jalkaan ja normaali urheiluasun näin syksyn lenkille. Puhelimen GPS:n laitoin päälle. Kerrostaloni rappuset kävelin reippaasti alas. Pieni venyttely akilleksille ala-aulassa. Ulko-oven työnsin innolla auki. Onhan sanottu, että lenkki on jo tehty, kun saa oven auki. Kyllähän se periaatteessa näin monesti onkin. Syksyisen leuto sää puhalsi etelän suunnalta vastaan. Lämpötila oli nollan vaiheilla. Onninpolulle kaartaessani Kirkkolahti lepäsi aika tyynenä. Äänettömyys valtasi tienoot. Ei kuulunut ruokokerttusta eikä pajusirkkua. Tossuni hento rapina kantautui vain korviini. Omien ajatukseni kanssa olin vain matkassa. Pari kilometriä olin juossut, niin avautui edessäni jyrkkä mäki. Se ei normaalisti kuulu tähän reittiin, mutta nyt en malttanut höystää lenkkiäni sillä. Joten hyökkäsin sen kimppuun kevyesti, kuten Cassius Clay Sonny Listoniin toukokuussa v.1965. Tyrmäsin mäen yhtä nopeasti kuin Clay Listonin.
Matka taittui, kuin vähän huomaamatta. Ajatukset kulkivat vuosien taakse. Venehjoen sillan ylitettyäni muistiini palautui ne monet 50-luvun matkat moottoriveneellä Oriselältä kohti Eräpyhää. Ei ollut mitään pelastusliivejä. Äiti pelkäsi aina veneessä. Petäjävedeltä kotoisin ollessa, ei ollut tottunut isoihin järviin. Isä taas oli Vaasassa purjehtinut, ei pitänyt Längelmäveden isojen selkien aaltoja, kuin pieninä liplatuksina. Kyllähän ne reissut pikkupojasta vähän pelotti pienessä veneessä isossa aallokossa ilman pelastusliivejä.
Juoksu jatkui Vehkalahteen ja sieltä Penttilän tielle. Hildan talon ohitettuani, ajatukseni palasi 70-luvulle postinjakeluun. Sain viedä silloin Hildan postilaatikkoon Helsingin Sanomilta hienon kirjeen: kunniakirja 50 vuotta Hesarin tilaajana. Olihan siinä historiaa. Metsä taival alkoi tästä. On hieno päästä nyt syksyisen kuusimetsän keskelle. Voi sanoa hienosti, metsä kirkkoni olla saa. Äiti lauloi meille pojille usein iltaisin: `jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltain`. Mutta tärkein laulu oli iltarukouksen jälkeen. `Nyt vielä etehesi oi Jeesus polvistun`. Mutta miten nyt kävi. Yhtäkkiä huomasin, missä on metsäkirkkoni. Eihän sitä ollutkaan paljon jäljellä. Oli vain iso hakkuualue. Minun puunkiipijä pönttöni oli just säilynyt, mutta eihän siellä se lintu enää viihdy. Kyllä sen täytyy hakea uusi reviiri, jos on hengissä säilynyt. Näin tässä oli taas käynyt. Vihreää kultaa oli vuoltu, mutta miksi avohakkuuna, siihen saa viisaammat vastata. Askeleeseen tuli nyt hiukan raskautta, mutta vielä kuulin tutun dsää, dsää kutsuäänen. Hömötiainen hakatun aukean reunalla etsi metsäänsä. Ei ollut kuusitiaista puun latvuksissa eikä töyhtötiaista puun alaoksilla. Askeleeni veivät kuitenkin eteenpäin. Olin ajatuksiin vaipuneena. Kaarinan koira säpsäytti minut hereille. Juoksu oli sujunut siihen asti lähes itsestään. Viisi kilometriä on matkaa kotiovelle. Kyllä tässä pikkuhiljaa taidan kiristää vauhtia. Niin siinä sitten tapahtuikin. Huomaamatta siirryin epämukavuusalueelle. Ollaan tässä nyt ja lisätään vauhtia vielä enempi, että tuntuu. Kyllähän se tuntuikin. Kotiovelle heittäydyin happoisena, mutta onnellisena. Avasin ulko-oven. Astelin rappuset ylös verkkaisesti. Vedin avaimen hitaasti taskusta. Tartuin oven kahvaan ja niin olin omassa kodissani. Aikaa kului tähän 17 km:n matkaan tuntiviisviis.

Lenkki tehty. Ulko-oven avaus

NORMAALIAIKA

Toissa yönä rukattiin kelloja neljältä kolmeen. Illat pimeni, aamut valkeni. Onneksi ei pystytä siirtämään aurinkoa. Näin kun syksy ehtii pitemmälle, niin nousee mukavia muistoja noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Vuodet 1991, 1992, 1993 , 1995 ja 1997 olivat hienoja ultrajuoksuvuosia. Nyt lähemmin muistelen v. 1992:n tapahtumaa.
Viides marraskuuta lensimme minä Olavi ja Tero Pariisiin. Ilta oli laskeutunut jo Pariisin ylle, kun saavuimme hotellille. Tero jäi kämpille, mutta Olavin kanssa lähdin heti kaupungille ja ennen kaikkea katsomaan valaistua Eiffel tornia. Kyllähän se niin paljon kiehtoi, että hetihän se oli bongattava. Mahtavahan se olikin. Seuraavana päivänä siirryimme luotijunalla Poitiersiin, ja siitä henkilöjunalla Niortiin.  Niort sijaitsee länsi Ranskassa. Meille juoksijoille oli varattu iso urheiluhalli jossa oli sänkyjä rivissä. Hyvät ruoat saatiin myös. Juoksijoita oli mukavasti ympäri Eurooppaa saapunut. Seuraava yö meni minulta vähän huonosti, kyllä niin paljon jännitti ensimmäinen vuorokauden juoksu. Mutta kun startti lähestyi puolelta päivin, ja meidät siirrettiin keskustaan linja-autoilla, niin tunnelma nousi ja kaikki jännitys laukesi kihelmöivään odotukseen. Seremonioiden jälkeen lähtö tapahtui klo: 11.00 kaupungin talon edustalta. Satakuusi juoksijaa starttasi kaupungin läpi kohti 2,5 km:n lenkkiä. Sitä sitten ruvettiin kiertämään. Sää oli hieno +20 astetta ja aurinkoista. Juoksi kulki ihan hienosti meiltä. Maratonin väliaika oli 4.04 ja 100km:n väliaika vähän yli kymmenen tuntia. Tero eteni tässä vaiheessa Olavia ja minua nopeammin. Sitten saapui keskiyö. Univäsymys alkoi haitata, mutta kun hallissa oli hienot sängyt lepoa varten, niin heittäydyin kolmen aikaan yöllä pitkäkseni. Siinähän tapahtui niin, että nukahdin heti sikeään uneen. Heräsin siihen kun ranskalainen nainen taputtaa poskilleni lujaa. Kokeili, että olenko tajuissani. Olinhan minä ja säntäsin vauhdilla baanalle. Siinä oli mennyt puolituntia nukkuessa. Tero joutui lopettamaan 20 tunnin kohdalla. Olavin kanssa vedin hyvän lopun. Aamulla oli tullut lähes puoli Niortin kaupungin asukkaita katsomaan juoksun loppua. Pääsimme Olavin kanssa valtavaan hurmioon, sama mistä Mietaa puhuu hiihdon yhteydessä, viimeisellä tunnilla yleisön rajusti kannustaessa. Siinä neljän minuutin kilometrivauhti sai kyytiä. 200 km:ä jäi vielä rikkomatta. Se aika tulee sitten myöhemmin. Terokin saavutti hienon tuloksen, vaikka jäi 4 tuntia juoksematta. Hänellä oli niin kova alkuvauhti. Tapahtuma oli mahtavasti järjestetty. Meidät vietiin seuraavaksi yöksi nukkumaan Niortin hotelliin. Seuraavana aamuna oli sitten matka Pariisiin. Vaikka vuorokauden juoksu oli takana, niin voimia oli tutustua kävellen kahtena päivänä lumoavaan Pariisiin. Kohta taas oltiin Oriveden syksyssä. Nopeasti tossut piirsivät normaalia kilsamääriä kohti Viitapohjaa.
Kyllähän näitä tapahtumia on hieno muistella. Mutta elämä menee eteenpäin. Lenkit sujuvat edelleen mukavasti. Tietysti vauhti hiipuu iän myötä. Mutta nautinto jatkuu!!

Juoksun lähtöä odottamassa urheiluhallissa

 
 

Tässä vaiheessa 100 km:a takana. Juoma maistuu

Lapset yllättivät meidät iloisesti juoksun jälkeen. Annoimme heille Suomi-Juoksun otsapantoja