keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vihan ja Rakkauden kilometrit


Tampereella on jo monena vuonna syksyllä järjestetty Vihan kilometrit juoksukilpailu. Päämatkana on sata kilometriä. En itse ole siihen koskaan osallistunut. Olavi kylläkin 2010, kun juoksi kaikki kolme Suomen sataset. Ajattelen sitä nimeä: vihan kilometrit. Olen itse juossut 51 yli 100 km:n kisaa. Itsellä ei ole kyllä ajatukseen tullut koskaan, että vihaisin niissä ultrissa kilsoja. Koska se on vapaaehtoista. Ja hienoa, kun saa ja voi osallistua. Taistella kyllä välillä joutuu, mutta sehän kuuluu juoksuun. Mutta paljon on ollut flow tilaa, ja myös sitä mietaan hurmioos. Se tulee silloin kun alkaa oikein kulkea ja maali lähestyy, kuten erityisesti Ranskassa Niortissa vuonna 1992. 
Vihassa kyllä olen joutunut lenkkini vetämään. Näin tapahtui eilen. Mutta se ei johdu juoksusta, vaan tulee ulkopuolelta sisimpään. Sitä ei voi sanoa päähän ottamiseksi, sapettamiseksi eikä mihinkään niihin tavallisiin sanontoihin. Se on paljon pahempaa, kun kännykkä soi ja aina sama tyyppi pyytämässä rahaa. Silloin tuntuu, että joudun ottamaan entisen kuulantyöntäjäni nopeat kädet esiin. Silloin haluaisi olla myös Joe Louis(Brown Bomber) tai Rocky Marciano tai Ingo tai Floyd Patterson tai Sonny Liston tai Mike Tayson tai Cassius Clay eli Mohamed Ali. Mutta juoksu jatkui. Kilometrit vaihtuvat. Hiljainen kylätie. Talvinen luonto ympärillä. Minullahan on kaikki hyvin, hänellä ei ole. Elämä on kohdellut häntä toisin. Hän ei ole ollut tarpeeksi vahva. Viha alkaa hellittää. Nyrkit aukeavat. Kämmenet tulevat esiin. Nythän tämä vuosi loppuu ja alkaa uusi 2015. Niin tosiaan, niin kauan siitä on. Silloin se tapahtui. Golgatalla viha naulittiin ristille ja Rakkaus voitti. Näin vihassa juoksut loppuvat ja rakkauden juoksu alkaa. Tulee autuaallinen olo. Todellinen flow. Loppua kohden kiihdytän vauhtia. Viimeisen kilsan vedän hurmioos.

Muutama tunti on jäljellä vielä tätä vanhaa vuotta. Kohta alkaa pauke. ja eläimiltä on joulurauha tipotiessään. Ei kannata julistaa eläimille joulurauhaa. Mutta näinhän se menee. Iloista Uutta Vuotta!


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Joulua odotellessa

Valkoinen lumi toi hienosti joulun maisemat eilen Orivedelle. Valo lisääntyi huomattavasti. Lumiukkoja ja lumilyhtyjä alkoi ilmestyä pihoihin. Lapset laskettelivat pulkkamäkiä. Kyllähän se tuo iloisen ilmeen moneen pihapiiriin. Eihän niitä talven riemuja ilman lunta saa aikaan.
Muistan lapsuudesta, kun ensilumi tuli, saatettiin koko päivä lasketella rattikelkalla mäkeä. Silloin saattoi hyvin sitä tehdä ihan autotiellä, liikenne oli sen verran verkkaista.
Nyt tossut ovat parina päivänä jättäneet jälkiä lumeen. Koko syksyn ne ovatkin tehneet jälkiä kuraisille teille. Jotkut sivutiet ovat olleet niin limaisia, että voi verrata melkein jäätiköllä juoksemiseen. Tänään 13 km:n lenkki vei hiljaiselle kylätielle. Maisema oli jouluinen. Sanoinkin Olaville, että ei puutu kuin punatulkku lumiselta oksalta ja hömötiaisen ääni, niin maisema olisi täydellinen, kuten lapsuuden aikana. Mutta sitten katsoin vasemmalle. Tyyni sula järvi oli siinä. Eihän tämä ole sittenkään yhtään lapsuuden maisema. Nihua oli aina jäässä, ja uusilla hokkareilla mentiin sinne luisteleen jouluna. No, nämä ovat nyt sitten tulevia maisemia joulun aikaan. Joulu on joka vuosi aina ihmeellistä aikaa. Kyllähän Jukka Kuoppamäki sen  hyvin sanoo: Se on aavistus, sitä ei voi selittää, se on aavistus, se mielet hiljentää, se on aavistus, joka johtaa taivaaseen, joka joulu se saapuu uudelleen.
Tänään Siiri Äitee Rantanen täyttää 90-vuotta. Todellinen hiihto legenda. Hänet tunsi jokainen 1950-luvulla, joka hiihtourheilua seurasi. Olympiavoittaja v.1956. Ilo on ollut häneen tutustua. Vaikuttava sydämellinen persoona.
Pari valokuvaa tähän lopuksi. Jouluaja muistellen ja Siirin kanssa tapaamisia.
 

Valkeakoskella 14.09.1986 Olavi, Irja Äitee Ja Kalevi. Maratonin startti edessä. Me veljekset juostiin alle 3 tuntia. Siiri huolsi Irja Mannerta